Tieteen ja tutkimuksen rahoitukseen kohdistuu Suomessa nyt isoja leikkauspaineita. Kuva: Ingimage
Artikkeli

Ovatko rahoitusleikkaukset jo uhka suomalaiselle tieteelle?

25.03.2022 | 09:18

Teksti : Hanna Hyvärinen

Jaa artikkeli:

Tieteen ja tutkimuksen rahoitukseen kohdistuu isoja leikkauspaineita. Kuitenkin juuri monipuolinen ja laaja-alainen tutkimus on ainoa keino ratkaista ja ehkäistä niin maailmalaajuisia pandemioita kuin ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkia.

Joulun alla 2021 Suomi sinetöi historiansa suurimman asekaupan, kun se osti 64 F-35-hävittäjää. Hankinnan hinnaksi tuli huimat 10 miljardia euroa.

Valtaosa päättäjistä – ja myös kansalaisista – pitää hankintaa välttämättömänä. Turvataanhan sillä Suomen puolustusta ja lisätään asevoimien uskottavuutta potentiaalisten vihollisten silmissä.

Etenkin Venäjän hyökättyä Ukrainaan puolustusinvestoinnit on helppo nähdä tärkeinä.

Samaan aikaan yli kaksi vuotta jatkunut koronapandemia yhä uusine virusmuunnoksineen on osoittanut, että läheskään kaikki valtion rajoja kolkuttelevat uhat eivät pysähdy hävittäjillä. Pandemian ohella tällainen, rajojen yli vyöryvä ja jo täällä oleva uhka on ilmastonmuutos. Sen vanavedessä tulevat ilmastokriisin vaikutukset kansalliseen ja globaaliin ruuantuotantoon, suomalaiseen luontoon ja sen monimuotoisuuteen sekä ihmisten ja eläinten tautitaakkaan.

– Mitään näistä ei pysäytetä hävittäjillä tai edes rajojen sulkemisella, sanoo Tampereen yliopiston Rokotetutkimuskeskuksen johtaja Mika Rämet.

Nämä uhat pysäytetään – jos pysäytetään – tieteen ja politiikan keinoin.

Leikkaukset uhkaavat satoja tutkimushankkeita

Juuri nyt suomalainen tiedepolitiikka ei lupaa hyvää. Tieteen ja tutkimuksen rahoitukseen kohdistuu isoja leikkauspaineita.

Jo tänä vuonna Suomen Akatemialta uhattiin alun perin leikata 40 miljoonaa euroa, mutta nämä leikkaukset peruttiin syksyllä 2021. Silti veikkausvarojen pienenemisen aiheuttamat leikkaukset tulevat olemaan noin 8 miljoonaa euroa.

Vuodelle 2023 ja siitä eteenpäin kohdistuvat leikkaukset ovat yhä avoinna. Niistä päätetään kevään kehysriihessä.

Joidenkin arvioiden mukaan vuodelle 2023 voi kohdistua jopa 115 miljoonan euron leikkaukset. Se on yli neljännes Akatemian vuoden 2021 rahoituksen myöntövaikutuksesta, joka oli 406 miljoonaa euroa. Tutkimushankkeiksi muutettuna 115 miljoonan euron leikkaus tarkoittaisi noin paria sataa akatemiahanketta aiempaa vähemmän vuosittain.

Samaan aikaan leikkauspaineiden kanssa julkisuudessa on saanut yhä enemmän tilaa puhe, jossa vaaditaan tutkimukselta vaikuttavuutta. Tämän puheen mukaan tutkimuksen tulisi tuottaa ennen muuta uusia innovaatioita, jotta sitä voitaisiin pitää hyödyllisenä. Ja mitä lyhyempi matka tutkimushankkeen aloituksesta innovaatioksi on, sitä parempi.

Mika Rämet muistuttaa, että ennalta on mahdotonta tietää, mistä tutkimuksesta jokin läpimurto lähtee tai minkä viruksen tai bakteerin tutkiminen osoittautuu tärkeäksi tulevan pandemian selättämiseksi. Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto

Tieteen läpimurtoja ei voi ennustaa

Mika Rämet on viimeksi kuluneen vuoden aikaan esiintynyt usein mediassa selittämässä, miten koronarokotteet toimivat ja miten rokotteita kehitetään.

Loppuvuodesta 2021 kliinisten lääketutkimusten ammattilaiset valitsivat Rämetin vuoden tutkijaksi. Helmikuussa Rämet nimettiin uuden Finvac-rokotetutkimuskeskuksen lääketieteelliseksi johtajaksi.

Aiemmin Rämet on tutkinut muun muassa seeprakalojen ja banaanikärpästen immuniteettia. Äkkiseltään on vaikea nähdä yhteyttä banaanikärpästen infektiopuolustuksen ja koronarokotteiden välillä, mutta itse asiassa juuri kärpäset tuottivat yhden läpimurron rokotekehityksessä, kun tutkimus paljasti adjuvanttien, eli immuunivastetta vahvistavien apuaineiden merkityksen.

Koronarokottamisessa laajalti käytettyjen mRNA-rokotteiden tausta puolestaan on havainnossa, että jos laitetaan RNA:ta soluihin, saadaan voimakas synnynnäisen immuniteetin vaste. Vaste johtuu siitä, että evoluutio on opettanut solut reagoimaan ulkopuolelta tulevaan RNA:han kuin se olisi virusinfektio.

– Tutkimuksen on pitänyt ymmärtää, mistä tämä vaste tulee. Tästä päästään synnynnäisen immuniteetin reseptorimolekyyleihin, jotka tunnistavat uhan. On pitänyt ymmärtää, että solun sisällä on molekyylejä, jotka tunnistavat RNA:ta. Sitten on pitänyt ymmärtää, että juuri urasiili on keskeinen pyrimidiiniemäs, jota muokkaamalla pystytään vähentämään immuunivastetta, Rämet kertaa.

Meidän onnemme on, että nämä yhteydet selvisivät ennen koronapandemiaa, jolloin oli mahdollista kehittää nopeasti tehokas ja täsmällinen rokote ennestään tuntematonta tautia vastaan.

SARS-CoV-2-viruksen tartuntamekanismi taas tunnetaan siksi, että aiemmin on tutkittu muita koronaviruksia ja niiden piikkiproteiineja.

– Pointti on siis siinä, että ennalta on mahdotonta tietää, mistä tutkimuksesta jokin läpimurto lähtee tai minkä viruksen tai bakteerin tutkiminen osoittautuu tärkeäksi tulevan pandemian selättämiseksi, Rämet sanoo.

Ymmärretäänkö perustutkimuksen merkitys?

Useimmiten tieteen ratkaisevat läpimurrot tulevat yllättäviä reittejä. Se, että pystymme nyt tunnistamaan koronavirusmuunnoksia ja valmistamaan rokotteita niitä vastaan, pohjaa valtavaan määrään aiempaa tutkimusta, innovaatioita ja tutkimusinfraa, jolla ei monin paikoin ole ollut mitään tekemistä varsinaisen koronaviruksen kanssa.

– Siksi tutkimuksessa tulisi pystyä pitämään yllä laaja-alaista osaamista usealla eri alalla. Kun riittävän moni riittävän lahjakas ihminen tekee tutkimusta, lopulta tulee myös läpimurtoja. Usein ne ovat monen pienen yksityiskohdan summa, Rämet sanoo.

Toisin sanoen kyse on siitä, että innovaatioita tuottavan soveltavan tutkimuksen lisäksi tarvitaan myös perustutkimusta, josta ei ennalta tiedetä, johtaako se mihinkään ja jota tehdään vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

– Kysymys kuuluu, ymmärretäänkö yhteiskunnassa, miksi perustutkimus kuuluu sivistykseen ja sivistysvaltion ydintoimintoihin ja mahdollistaa osaltaan paremman tulevaisuuden, Rämet sanoo.

Hän korostaa, ettei perus- ja soveltavaa tutkimusta tule asettaa vastakkain, sillä molempia tarvitaan ja ne myös tukevat toisiaan. Ilman perustutkimusta ei ole soveltavaa tutkimusta, eikä siis myöskään merkittäviä innovaatioita.

Helsingin yliopiston farmasian tiedekunnan dekaani Jouni Hirvonen näkee, että yliopistosektori päätyy leikkauslistoille jostain syystä kerta toisensa jälkeen. Kuva: Veikko Somerpuro / Helsingin yliopisto

Valtaosa yliopistoissa tehtävästä perustutkimuksesta rahoitetaan niin sanotulla kilpaillulla rahoituksella, joka sisältää Suomen Akatemian ja siihen kuuluvan Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoituksen, Business Finlandin rahoituksen, kotimaisen ja kansainvälisen yritysrahoituksen, EU-rahoituksen sekä erilaisten rahastojen ja säätiöiden rahoituksen.

Lisäksi yliopistoissa tehtävää tutkimusta rahoittavat opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) ja yliopistot itse.
Esimerkiksi Helsingin yliopiston farmasian tiedekunnan budjetista parhaimmillaan – tai pahimmillaan – 60 prosenttia on ulkopuolista, kilpailtua rahoitusta ja 40 prosenttia yliopiston ja OKM:n rahoitusta.

Tiedekunnan dekaani Jouni Hirvonen sanoo suoraan, että etenkin Akatemian rahoitus on äärimmäisen tärkeää. 

– Meille on valtava kauhukuva, jos Akatemian rahoitusta leikataan, kuten on suunniteltu. Akatemian rahoitus on reilusti kilpailtua, ja on erittäin tärkeää, että se jatkuu.

Hirvosen mukaan tieteen julkinen rahoitus on niukentunut jo pitkään. Yliopistojen vyötä ovat kiristäneet muun muassa indeksijäädytykset, joissa inflaatiota tai muuta hintojen nousua ei kompensoida lisärahoituksella. Erityisen kirpeästi muistissa ovat Juha Sipilän hallituksen yliopistoleikkaukset, jotka lohkaisivat jopa 20–30 prosenttia yliopistojen kokonaisbudjetista.

– Perusrahoituksesta katosi miljoonia euroja, Hirvonen sanoo.

Helsingin yliopistossa leikkaukset johtivat vuosina 2016–2017 kipeisiin uudistustoimiin ja jopa irtisanomisiin.

– Se oli valtava takaisku suomalaiselle tieteelle ja tutkimukselle.

Helppo säästökohde?

Hirvosen mukaan on suomalaiselle talouspolitiikalle ominainen piirre, että kun säästökohteita etsitään, yliopistosektori päätyy leikkauslistoille kerta toisensa jälkeen. Jostain syystä se ei herätä samalla tavalla intohimoja kuin lasten ja vanhusten hoito – tai maanpuolustus.

Mutta mitä rahahanojen kuivuminen sitten käytännössä tarkoittaa?

– En halua valittaa enkä heitellä tuhkaa päälleni, sillä mehän olemme yliopistona ja tiedekuntana pärjänneet tähän saakka hyvin erilaisissa rankingeissa. Mutta kyllä se tarkoittaa sitä, että joudumme juoksemaan jatkuvasti kovempaa, jotta pysyisimme siinä, missä olemme, Hirvonen sanoo.

Yleisesti ottaen rahoituksen niukentuminen ja kilpailun lisääntyminen tarkoittaa haasteita tutkijoiden ajankäyttöön, sillä kokonaisrahoitus syntyy usein lukuisista pienistä puroista. Niinpä iso osa esimerkiksi professoreiden ajasta menee erilaisten rahoitushakemusten laatimiseen. Loppu aika jakautuu tutkimuksen ja opetuksen – sekä erinäisten hallinnollisten tehtävien kesken. Kysymys kuuluu, millä ajalla itse tutkimusta tehdään.

Uhkana on muun muassa, että alansa huippututkijat suuntaavat Suomen loputtoman rahoituskamppailun sijaan mieluummin ulkomaille, missä rahoitusta saa helpommin. Tällöin myös työn tulokset todennäköisesti hyödynnetään jossain muualla kuin meillä, ja samalla menetetään tärkeää tietotaitoa.

Nuoremmilla tutkijoilla puolestaan pirstaleinen rahoitus johtaa usein myös tutkimushankkeiden pirstaloitumiseen. Ei ole poikkeuksellista, että tutkimus on välillä katkolla, kun tutkija joutuu rahoittamaan elämisensä jollain ihan muulla työllä.

Mikä tutkimus ansaitsee rahoituksen?

Julkista rahaa on kuitenkin vaikea taikoa lisää jaettavaksi, sillä ottajia on muitakin kuin tiede ja tutkimus. Niinpä tieteen rahoituskeskustelu on ajautunut paikoin erikoisille urille.

Syksyllä 2021 sosiaalisessa mediassa käytiin keskustelua siitä, millainen tutkimus ja mitkä tutkimusalat ovat rahoittamisen arvoisia. Kysymyksenasettelu sai tieteentekijöiden karvat pystyyn, mutta myös kynnet esiin. Moni aktivoitui kertomaan, mitä tutkii ja perustelemaan, miksi se on tärkeää. Toisin kuin somekeskusteluissa yleensä, tällä kertaa vaikutti siltä, että ymmärrys eri alojen tutkimuksesta jopa hiukan lisääntyi.

Hirvosen ja Rämetin alat ovat sikäli onnekkaassa asemassa, että sen enempää lääketieteen kuin farmasian alankaan tutkimuksen tarpeellisuutta ei juuri kyseenalaisteta.

– Meidän ei tarvitse perustella olemassaoloamme, sillä tutkimuksemme näkyvät terveysvaikutuksina Hirvonen sanoo.

Hän kuitenkin korostaa, että tieteen populistisen arvottamisen ongelma on kaikille tieteentekijöille yhteinen.

– Sinänsä on tärkeää, että käydään keskustelua siitä, miksi tiede on tärkeää ja mitä kaikkea tutkitaan. Tuhannet ihmiset ovat lähteneet kertomaan, mitä he tekevät. Missään nimessä ei kuitenkaan pitäisi asettaa vastakkain esimerkiksi luonnontieteiden ja niin sanottujen ihmistieteiden tutkimusta tai määrittää yhtä tieteenalaa toista tärkeämmäksi. Kaikenlaisen tieteen eteenpäin vieminen ja monitieteinen yhteistyö on tärkeää. Kukaan ei ennalta tiedä, mistä tärkeimmät löydökset tulevat.

Juhlapuheissa tämä ja perustutkimuksen merkitys ylipäätään Hirvosen mukaan yleensä ymmärretään.

–  Mutta sitten heti seuraavaksi mainitaan innovaatiot ja tulosten kaupallistettavuus. Lopulta kaiken pitäisi kumminkin olla kaupallisesti hyödynnettävissä ja mitattavissa. Ja kun tehdään rahoituspäätöksiä, rahoitusta supistetaan.

– Ja vaikka farmasian alan tutkimuksen merkitys yleensä tunnustetaan, haluan, että meiltäkin voi jatkossakin tulla tutkimusta, jonka tärkeys ehkä todetaan joskus tulevaisuudessa – tai sitten ei. Tutkimuksella ja tieteellä, eli totuudella, on myös itseisarvo riippumatta tuloksista tai niiden hyödynnettävyydestä.

Niuka rahoituksen seurauksena osa alansa huippututkijoista saattaa suunnata ulkomaille, missä rahoitusta saa helpommin. Kuva: Ingimage

Uusia rahoitusmalleja?

Toki tutkijan työhön on aina kuulunut ajatus, että oma tutkimusidea pitää pystyä myymään rahoittajille. Mika Rämet on vetänyt omaa tutkimusryhmää vuodesta 2003 lähtien ja hänen mukaansa taistelua tutkimusedellytyksistä on pitänyt käydä koko tämän ajan.

– Kilpailua on aina ollut, ja toisaalta näen myös edistysaskeleita. Rahoittajat ovat jo ryhtyneet paikoin tekemään esimerkiksi aiempaa pidempiä rahoituspäätöksiä.

Rämet toivoo, että jatkossa yhä useammin päätökset olisivat vuoden sijaan esimerkiksi kolmen tai viiden vuoden mittaisia.

– Että uskallettaisiin ottaa riskiä ja tukea tutkimusta pitkäaikaisemmin.

Myös rahoitusmalleja voitaisiin Rämetin mukaan miettiä uusiksi. Esimerkiksi Sveitsissä iso osa rahoituksesta jaetaan tutkijoiden positioiden perusteella. Soveltavaa tutkimusta taas on maailmalla onnistuttu muuttamaan bisnekseksi, jolla voidaan rahoittaa taas uutta tutkimusta. Suomessa tätä on tehty vasta vähän.

– Meillä tämä toimii lähinnä pelialalla, missä innovaatioista on päästy myös liiketoimintaan. Esimerkiksi yliopistojen ja yritysten yhteistyötä voitaisiin tiivistää eri aloilla, Rämet sanoo.

Hirvonen puolestaan suhtautuu tutkimuksen liiketoiminnallistamiseen varovasti.

– Tämä voi olla rohkeasti sanottu, mutta väitän, että useimmiten tieteellisen tutkimusryhmän johtaja ei ole se paras kaupallistaja tai firman perustaja tai toimitusjohtaja.

Toisaalta esimerkiksi Helsingin ylipistossa on Hirvosen mukaan hyvät järjestelmät ja tukitoiminnot innovaatioiden kehittämiseen. Ne muun muassa auttavat arvioimaan, mitä hankkeita kannattaa pyrkiä kaupallistamaan.

Silti Hirvonen peräänkuuluttaa ennen muuta valtion pysyvän perusrahoituksen osuuden kasvattamista.

– Uhkaavin tekijä on se, että samaan aikaan, kun valtion rahoitus on kiristynyt, ministeriöiden tasolta on jatkuvasti haluttu lisätä yliopistojen opiskelijamääriä. Tavoite on, että jopa puolet ikäluokasta suorittaisi ylemmän korkeakoulututkinnon. Tämä yhtälö on myrkkyä yliopistojen opettajille ja tutkijoille. Opiskelijoiden määrä kasvaa, mutta opettajien ei.

Vaarana on, ettei tutkimukselle jää aikaa.

– Esimerkiksi farmasian ala on niin suomalaisittain ja eurooppalaisittain kuin globaalistikin menestyvä ala, jossa ongelmana on ennen muuta osaajapula. Siksi toivoisin, että alan rahoitus vähän kasvaisi tai ainakin pysyisi suhteellisesti ennallaan. Olemme valmiita kilpailemaan rahoituksesta ja pärjäämme kisassa hyvin, mutta jos saisi toivoa, niin voisiko esimerkiksi 50 prosenttia rahoituksesta olla valtiollista ja toinen 50 kilpailtua rahoitusta. Se helpottaisi jo hiukan.

Rahoittajat yhteistyöhön

Yksi merkittävä rahoittaja etenkin terveydenhuollon alalla ovat säätiöt, jotka rahoittavat tutkimusta lahjoitusvaroista. Tunnetuin näistä lienee Syöpäsäätiö, joka tukee syöpätutkimusta vuosittain yli 8 miljoonalla eurolla.

Syöpätutkimus on tärkeää, mutta Mika Rämet pitää ongelmallisena sitä, että muut alat tahtovat jäädä rahoituksessa sen varjoon.

– Syöpätutkimus on merkittävää, mutta eivät muutkaan lääketieteen tutkimusalat ihan merkityksettömiä ole. Tässäkin pitäisi muistaa, että laaja-alaisuus on tärkeää eikä aloja pitäisi jättää paitsioon.

Rämet toivoisi myös erilaisten rahoittajien yhteistyötä.

– Olemme jo näyttäneet, että Akatemian ja säätiöiden yhteisrahoitus on mahdollinen. Yhteisesti toimien voisi löytyä keinoja nimenomaan tutkimuksen pitkäkestoiselle rahoitukselle.

Rämetin mukaan tämä helpottaisi paitsi tutkijoiden jatkuvan hakemisen tuskaa myös rahoittajien arviointityötaakkaa.

Tiedettä lahjoitusvaroin

Säätiöiden lisäksi tutkimusta tuetaan pienessä määrin myös yksityisen sektorin, esimerkiksi yritysten, lahjoituksilla.

Esimerkiksi Helsingin yliopistoon suunniteltua kestävän farmasian professuuria on rahoitettu lahjoituksilla. Muiden muassa Apteekkariliitto on tukenut hanketta 100 000 eurolla ja Suomen farmaseuttinen yhdistys 50 000 eurolla.

Hirvosen mukaan kestävän kehityksen professuuri on ensimmäinen iso hanke, johon tiedekunta on hankkinut merkittävästi lahjoitusvaroja. Lahjoitusvarat tulevat kattamaan noin puolet professuurin kustannuksista.

– Kampanja on edennyt jopa hämmästyttävän hyvin. Olemme alan toimijoille äärimmäisen kiitollisia. Lähdemme siitä, että professuuri pystytään avaamaan parin vuoden sisällä. Haku on tarkoitus avata vuonna 2023.

Hirvonen ei kuitenkaan usko, että farmasian tutkimuksen ja opetuksen rahoitus voisi jatkuvasti nojata lahjoituksiin tai varainkeruukampanjoihin.

– Se on vaikea tie ja vaatisi oman organisaationsa. Suomesta löytyy kyllä yksityisiä lahjoittajia, mutta kulttuurimme on tässä erilainen kuin vaikkapa Yhdysvalloissa. Sellaista skenaariota, jossa tietyt alumnisuvut rakennuttaisivat uusia yliopistorakennuksia, katsotaan kyllä Suomessa toistaiseksi vain ulkomaan uutisista ja elokuvista.

Toisaalta ilmiö on Suomessakin kasvamassa, ja esimerkiksi Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta on kerännyt useisiin hankkeisiin merkittäviä lahjoitusvaroja erilaisilla kampanjoilla. Voi siis olla, että jatkossa lahjoitukset näyttelevät kasvavaa osaa muuallakin tieteen tekemisessä.

Sitä ennen varat tutkimukseen on kuitenkin saatava muualta.

Sekä Hirvosen että Rämetin toiveena on, että poliittiset päättäjät ymmärtäisivät, että yliopistojen toiminta ja tutkimus on pitkäjänteistä, eikä yliopistoja pidettäisi ”helppona” säästökohteena aina, kun joudutaan tekemään vaikeita talouspäätöksiä.

Sillä toivotaanpa tulevaisuudelta pandemiavapaata elämää, turvattua ruuantuotantoa, viihtyisää elinympäristöä tai niitä kovasti kaivattuja innovaatioita, jotka tuovat mukanaan mainetta ja kunniaa, todennäköisimmin näihin päästään nimenomaan pitkäjänteisen ja laaja-alaisen tieteen ja tutkimuksen avulla.