Ylioppilaslakin tarina

Apteekkari emeritus Pentti O. Vanamo muistelee kouluoloja sodan varjossa ja kertoo vanhan ylioppilaslakkinsa tarinan.

Sotiemme vuoksi kouluvuotemme olivat poikkeukselliset koko Suomessa, mutta sitä ne olivat erityisesti niiden koulujen oppilaille, jotka joutuivat jo sotien aikana ja sittemmin rauhan tultua jättämään kotinsa lopullisesti alueluovutuksen takia.

Aloitin oppikouluvuoteni 1936 syksyllä Äyräpään pitäjän Pölläkkälän teollisuuskylässä sijainneessa Keski-Vuoksen Yhteiskoulussa. Perinteisesti sitä kutsuttiin ”lääväksi”. Koulu oli silloista kotipaikkakuntaani Valkjärveä lähinnä sijainnut oppikoulu.

Ensinnä meidät kasarmilaiset kuljetettiin linja-autolla rautatieasemalle, josta junalla matka jatkui lähellä koulua sijainneelle pysäkille. Aamuherätys oli klo 6-7 välillä ja takaisin kotiin päästiin vasta ”työläisjunalla” klo 18 jälkeen. Luppoaikana tuntien päättymisen jälkeen kaikille ”junalaisille” oli pakollinen opettajien vuorollaan valvoma lukutilaisuus.

Syksyllä 1939 aloitin Viipurin Reaalikoulussa, maanviljelys- ja kauppalyseossa 4. luokan, joka keskeytyi yllättäen 30.11.1939 aamutunteina viholliskoneiden aloittamaan massiiviseen pommitukseen. Talvisota oli alkanut.

Välillä kokonaan keskeytyksissä ollut kouluopetus alkoi uudelleen 1940, jolloin jatkoin Tampereen lyseossa, Mynämäen Yhteiskoulussa ja vihdoin lukioluokat Turun Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Jatkosota kuitenkin keskeytti koulunkäyntini 17-vuotiaana lähes kahdeksi vuodeksi.

Asemasodan aikana 1942-43 kouluviranomaiset ja esimiehemme alkoivat järjestää koulumaista opetusta. Itse pyrin lukemaan oppiaineet aine kerrallaan ja lomaa järjestettiin tarpeen mukaan. Tunnustan näin valmistautuneeni mm. fysiikan tenttiin Suomen kasarmin putkassa. Syy: iltalomakortin luovuttaminen kaverille hänen kertomatta, että hänen oma iltaloma-anomuksensa oli hylätty.

Hän sitten niin sanotusti kärysi. Molemmille tuli putkareissu – minulla vuorokautta lyhyempi. Aselepoehtojen mukaan ja valvontakomission vaatimuksesta armeija piti saattaa 25 000 miehen suuruiseksi siitä huolimatta, että saksalaisjoukkojen karkotus oli kesken.

Suuren kotiutuksen yhteydessä minullekin tarjottiin mahdollisuus saada puolen vuoden opintoloma joulukuun alusta 1944 ylioppilaskirjoituksiin valmistautumista varten. Suoritin loput oppiaineet ja niinpä Turun ensimmäisissä sotilasylioppilaskirjoituksissa maaliskuussa 1945 kirjoitin ylioppilaaksi vaadittavissa kolmessa aineessa: pakollisessa äidinkielessä, reaalin kanssa vaihtoehtoisessa matematiikassa ja saksan kielessä.

Muutamana edeltävänä vuotena kahdeksannen luokan sodassa olleet pojat olivat saaneet ylioppilaslakkinsa ilman kirjoituksia. Meistä alkaen kirjoitukset alkoivat uudelleen – joskin vähän helpotettuina, kun vaadittiin vain kolme ainetta. Osallistujajoukko oli monen kirjava iältään eri kouluissa lukion oppimäärän suorittaneita, sotilasarvoiltaan tuntemattomia, siinä mielessä tasa-arvoisia, vain muutama oli sotilaspuvussa.

Tulosten selvittyä kukin sai noutaa ylioppilaslakkinsa omasta koulustaan. Niinpä meitä marssi Turun Suomalaisen Yhteiskoulun kansliaan kolme luokkatoveria saamaan päästö- ja ylioppilastodistukset sekä Silla-kankaasta valmistetut ylioppilaslakit. Sen jälkeen boksiemäntämme, maalarimestarin rouva Selma, tarjosi korvikekahvit ja pisti jokaisen rintaan keltaisen ruusun. Kun vielä kuvautimme itsemme, olivat juhlallisuudet siinä.

Samainen Selma-rouva antoi minulle muistoksi edesmenneen sukulaisensa kellastuneen ylioppilaslakin. Kun sitten sillakangas paitsi likaantui harmaaksi, myös kutistui kastuttuaan, vaihdoin saamani lakin vanhan päällyksen samettiseen. Sellaisenaan se palveli vuosikymmenet.

Mutta sitten – siitäkin on jo vuosia – ollessani valmistautumassa laulamaan vappuaamuna Laulun Ystävät LY –kuoroni mukana Turun Taidemuseon portaille, yritin vähän ryhdistää lakkiani venyttämällä päällistä. Sen seurauksen lakkini repeytyi. Kiire oli jo lähtöön, mikä neuvoksi? Silloin Olli-vävyni pyysi neulaa ja lankaa – kirurgi ja ortopedi kun on – ja sai kun saikin kurottua lakin vielä kertakäyttöiseen kuntoon.

Teetin tuon jälkeen vielä uuden samettisen päällisen, joka vanhennettiin liottamalla sitä tavallisessa teessä. Vuodet ovat koetelleet monet kolhut kärsinyttä ylioppilaslakkiani, mutta runko on ollut vankkaa tekoa. Ehkäpä tämä pätee tämän tarinan kirjoittajaankin.

Kiitollisena toivotan kaikille Apteekkarilehden lukijoille hauskaa Vappua! Gaudeamus igitur kaikukoon edelleen kirkkaana!

Pentti O. Vanamo
apteekkari emeritus